Päättämätön pähkähullu

Maailma on ongelmia täynnä – niinpä minäkin olen ongelmallinen. Päättämättömyys on ongelmistani suurin.

Onneksi pulmani on pohjimmiltaan positiivinen. Kiinnostavia asioita on liikaa! Olen yksinkertaisesti kiinnostunut liian monesta asiasta. Mutta luonnollisestikaan aika ei riitä kaikkeen. Elämä on valintoja, tiedän. Mutta entäs sitten kun mieli muuttuu 53 kertaa päivässä?

Mä en yksinkertaisesti voi ymmärtää ihmisiä, jotka ei harrasta mitään. Miten kukaan voi olla harrastamatta mitään, kun on niin paljon kaikkea siistiä tarjolla?!?

Katsotaanpa vaikka mun himotuslistaa. Haluaisin harrastaa…

…seikkailu-urheilua. Jonkun kanssa! En yksin. Eli tarviin jonkun muun yhtä pähkähullun.

…tanssia. Rock’n’swingiä oonkin jo vähän harrastellut (vaikka se onkin nyt vähän jäissä ajan puutteen takia), mutta kiinnostaa myös melkein kaikki muut tanssilajit!

…erilaisia kädentaitojuttuja. Työväenopisto tarjoaa niin paljon kaikkia siistejä kursseja! Ja kässätunnilta saa joka kerta lisää inspistä.

…valokuvausta. Haluisin oppii ottaa oikeesti hyviä kuvia, haluisin oppii ymmärtämään kameraa ja valoa.

…kuorolaulua. Vaikken osaa laulaa, niin mun salainen toive olis lauluharrastus ryhmässä. Laulaminen ryhmässä on niin kivaa!

…akrobatiaa. Temppuilu on parasta!

…kieliä. Edelleen, työväenopistolla sekä tietysti yliopistolla on tosi paljon tarjontaa… Espanja ja venäjä kiinnostaa tällä hetkellä eniten.

…kiipeilyä. Ainakin kokeilla. Se on ollu tässä jo jonkin aikaa projektina, mutta en oo vielä saanu toteutettua.

…melontaa kaikissa sen eri muodoissa. Haluun päästä kokeilemaan koskimelontaa, haluun tehdä hyvällä porukalla pitkiä melontaretkiä, haluun oppia eskimon, haluun kokeilla rajoja melomalla ylipitkiä melontamaratooneja (mieluiten jonkun kanssa kaksikolla), haluun kokeilla c-kanoottia ja suppilautaa.

…olla mukana jossain vapaaehtoistoiminnassa, kuten sporttikummina tms.

Nää nyt tuli ekana mieleen. Aikamoinen lista. Mulla on sellanen olo, kuin mua vedettäisiin samaan aikaan sataan eri suuntaan. Houkutuksia on niin paljon. Ja mieli vaihtuu mielialan mukaan.

Nyt tämä päättämätön pähkähullu virkkaa pari riviä ennen kuin painaa pään tyynyyn, jotta voi taas huomenna vaihtaa mieltä. Parasta olis ajattelun lopettaminen, niin mieli ei vois vaihtua koko ajan. Kuka voisikaan ottaa multa ajatukset pois?

Mediakapinallinen – konservatiivinen old school -idari?

Myönnettäköön se heti näin alkuun – olen sivistymätön mediakapinallinen.

Mediakapinallinen, koska olen sivusta seurannut, kuinka some on älypuhelinten myötä imaissut monet ihmiset loputtomaan somekierteeseen, jossa live-ihmisten kanssa jutustelun ja elämisen raja-arvo lähestyy nollaa. Se on herättänyt sisäisen kapinasieluni hiljaisesti vastustamaan niin somea kuin älypuhelimiakin.

Sivistymätön, koska en juurikaan lue uutisia. Miksi? Teen varmaan jotain muuta silloin. Kotiin ei tule lehteä ja netissä en muista, että on olemassa muitakin sivuja kuin fasepuukki ja geemaili. Haa! Kiinni jäin. En siis ole täysin immuuni somelle. Kukapa voisi naamakirjan koukkua vastustaa? Onhan niitä tietysti muutamia. Minäkin käyn tasaisin väliajoin ankaraa sisäistä kamppailua, pitäisikö poistaa fb-tili. Mutta kaksi asiaa estävät sen: 1) Facebook on nykyään yhä enemmän tiedotuskanava. On hyvin mahdollista, että joitakin tärkeitä infoja ja tapahtumakutsuja ei enää edes jaeta muualla kuin facessa. Itseasiassa naamis on vastuussa siitä vähästä sivistyksestä, joka ylleni lankeaa. Mullistavimmat uutiset, blogikirjoitukset ja muut median ilmentymät tulevat tietooni juurikin kavereiden jakamana fabossa. 2) mulla on ulkomaalaisia ystäviä, joihin fb on yksinkertaisesti helpoin ja halvin tapa pitää yhteyttä.

Peruutetaanpas vielä ajassa taaksepäin. Mun ensikosketus tietokoneeseen on ollut joskus apauttiarallaa nelos- tai vitosluokalla. Mun luokkakaveri teki mulle kirjaston koneella sähköpostin artic.nettiin ja se keksi mulle käyttäjänimeksi hottuisku. *Facepalm*. Oi niitä aikoja. En ymmärtänyt silloin tietokoneista tai internetistä mitään. Mutta siis sähköposti? Ihanku joku olis mulle silloin lähettänyt sähköpostia? Ehei. Mä lueskelin siellä mm. artic.netin tarjoamia toosi hauskoja sananväännöksiä. Rusoposkinen inkkari ja sitä rataa. Articin jälkeen jossain vaiheessa seurasi Hotelli Kultakala. Muistatteko sen? Tuntuu ihan kalkkikselta, kun ajattelenkin sitä, siitä on niin kauan. Joskus olin ”rohkea” ja menin tässä nimenomaisessa Hotelli Kultakalassa jonkun urospuolisen hahmon viereen sängylle omalla hahmollani sanoen varmaan samalla jotain mikä silloin tuntui tosi tuhmalta.. ja tietenkin juuri sillä hetkellä rakas äitini oli tietämättäni saapunut kirjastoon ja löysi minut tietokoneelta. Nolostumisen määrällä ei ollut rajaa. Että semmoiset ensikosketukset someen.

Kuka muista Hotelli Kultakalan? (kuva täältä)

Nykymaailmassa teknologia on arkipäivää. Ja arkiyötä. Ja teknologia kulkee hyvin usein käsi kädessä median kanssa. Teknologia ja media ovat ottaneet meistä ylivallan. Teknologia korvaa ihmiset työpaikoilla ja ihmiset korvaavat ihmissuhteensa medialla. Kyllä mä myönnän, että teknologia ja media ovat tuoneet paljon, paljon hyviä asioita tähän maailmaan. Ja se on tosi hieno juttu. Mutta asioilla on myös kääntöpuoli, ja tästä kääntöpuolesta mä olen huolissani. Koska lupasin tähän tekstiin kapinaa ja konservatiivisuutta, niin mun on pakko huutaa vastalause Jonnalle some-riippuvuuden positiivisesta luonteesta. Mun mielestä riippuvuus ei ole koskaan hyvä juttu. Riippuvuus on liikakäyttöä tai pakkomiellettä. Pitää olla elämää somen ulkopuolella. Ennen kaikkea pitää osata erottaa, milloin on aika somelle ja milloin on aika olla tässä hetkessä ympärillä olevien live-ihmisten kanssa. Liian usein näkee, kuinka kaveriporukka istuu pöydän ääressä ja jokainen naputtelee omaa puhelintaan. Se voi jatkua ikuisuuksiin. Silloin tällöin joku löytää jonkun livekommunikoinnin arvoisen kuvan tai videon, työntää puhelimen kaverinsa nenän alle ja hetken pienen he kikattavat yhdessä irrottamatta katsettaan ruudusta, jonka jälkeen he palaavat omien ruutujensa vangeiksi. Jos olet tällaisessa joukossa ilman älypuhelinta, se on raivostuttavaa. Jos katselet touhua vierestä kuulumatta joukkoon, se on vähän surullista. Jos kuulut älypuhelinjengiin, se on vaan sun tapa hengailla etkä ees tajua, mitä menetät.

Huolestuttavaa on myös se, kuinka nuorena lapset aloittavat median ja teknologian käytön. Tänään ravintolassa joku ehkä nelivuotias poitsu räpläsi syödessä älypuhelinta. Pitää alottaa nuorena, vai miten se meni? Voisiko kuitenkin vaikka perheen yhteisen ruokailun ajan koittaa keskittyä olemaan perheen kanssa? Paljon on vanhemmista kiinni. Jos vanhemmat tyrkkäävät lapselle laitteen, niin aivan varmasti se alkaa sitä räplätä. Vanhempien pitäisi huolehtia, että lapset tekevät muutakin kuin pelaavat tai somettavat älypuhelimilla. En väitä, etteikö pelaaminen stimuloisi aivoja, mutta väitän että pelaaminen puhelimella neljän seinän sisällä on ihan eri juttu kuin aktiivinen pihaleikki live-ihmisten kanssa. Pihalla lapsi saa raikasta ilmaa, liikuntaa ja erilaista virikettä aivoille. Pihalla pienen pään pitää itse kehitellä kivoja leikkejä eikä kone sanele niitä. Mun vakaa uskomukseni on, että ihminen tarvitsee liikuntaa voidakseen hyvin. Mun epätieteellinen ja tietoon pohjautumaton uskomukseni on myös, että ihmiset olisivat henkisesti paljon terveempiä ja vähemmän masentuneita, jos he liikkuisivat tarpeeksi ulkona luonnossa. Luonnossa oleminen ja liikunta lisäävät hyvinvointia. Ruudun tuijottaminen altistaa masentumiselle. Tämähän on siis minun mielipiteeni, ja mielipideasioista voi aina kiistellä.

Yksi mietityttävä asia lasten ja nuorten median käytössä on myös median sensuroimattomuus. Netissä lapsen saatavilla on hyvin paljon vanhemmille suunnattuja uutis- ja viihdesivustoja, joille lapsi voi ajautua joko vahingossa klikkailemalla tai tarkoituksella nuoren uteliaisuudesta. Lapsi voi kohdata monenlaista sellaista sisältöä, joka ei hänen ikäiselleen sovi, jota lapsi ei yksinkertaisesti pysty vielä käsittelemään. Lapsen oikeus lapsuuteen vaarantuu. Lapsuus tuntuu lyhenevän lyhenemistään. Kriittinen medialukutaito on nykyajan kansalaistaito, jonka opettaminen ja oppiminen on aloitettava aikaisin. Vaikka ei sekään tietenkään pelasta lasta sopimattoman mediasisällön kohtaamisesta aiheutuvalta järkytykseltä tai traumalta.

Lopuksi paljastus: nykyään mulla on älypuhelin. Onnistuin vastustamaan kiusausta siihen asti, kunnes muutin pois TOASilta. Kun netti ei enää kuulunutkaan vuokraan, ”suostuin” ottamaan käyttöön veljeni vanhan älypuhelimen, jota veli oli jo vuoden päivät tyrkyttänyt mulle. Oli järkevämpää ottaa käyttöön jo puhelinliittymään kuulunut netti, kuin tieten tahtoen hankkia kokonaan uusi nettilasku. Ja myönnän – kyllähän se helpottaa elämää. Siitähän tulee äkkiä riippuvaiseksi!

Pidän myös blogia, itse asiassa kahtakin. Toinen liittyy urheiluuni, ja tämä jota luet, on tällainen lifestyle-blogi, jota kukaan ei lue (no ehkä muutama kuitenkin) ja johon kirjoittelen silloin tällöin omaksi ilokseni ja muistoksi siltä varalta, että oma muisti joskus pettää.

Gopal

Käytiin kaverin kanssa testaamassa kasvisravintola Gopal, yhden toisen kaverin suosituksesta. Oli ihan hyvää ruokaa, mutta itse en kyllä tykännyt hintasysteemistä. Siellä annokset punnittiin ja maksettiin sen mukaan. Otin siis tosi pienen annoksen, ja silti annos maksoi 8 euroa. No, paikka sopii hyvin laihduttajille tai sitten rikkaille. Oli se ruoka hyvää, ei siinä mitään, mutta ei toisaalta mitenkään niin erikoista, että maksaisin siitä maltaita. Ei paini missään nimessä samassa liigassa Swagathin kanssa, joka edelleen on ehdoton ykkösmesta meikäläisen lounaspaikkalistalla.

Ravintolassa oli kiva tunnelma, vähän sellanen hippi-afrikka-boheemi-meininki. Paljon värejä. Ja tosi söpö vessa :) Käytiin siis Rongankadun Gopalissa. Ja siellä oli kyllä kiva istuskella ajan kanssa ja vaihtaa kuulumiset pidemmän kaavan kautta ystävän kanssa, jota ei niin usein näe :)

Swagath ja Borneo

Hiljaisuudesta huolimatta lounaspaikkojen kartoitus on jatkunut.

Toisena vuorossa oli intialainen lounasravintola Swagath Aleksanterinkadulla, ja ah sitä autuutta ja ähkyä. Aivan mieletön paikka! Paljon valinnanvaraa, kaikki älyhyvää. Yksi uusi makuelämys oli mangochutney, johon rakastuin täysin. 

Sen sijaan palvelu ei ollut Swagathissa mitenkään erityistä, ei irronnut kyllä intialaistytöltä kassalla yhtään hymyä. Mutta ruoka oli sairaan hyvää. Hinta taisi olla 9,20e tai jotain vastaavaa.

Swagathin jälkeen kokeilin malesialaista Borneo-lounaspaikkaa Tammelassa. Sitä oli mulle monet kehuneet. Mä kuitenkin petyin. Ruoka oli mun makuun liian tulista, ja suu oli tulessa koko ajan enkä maistanut itse ruuan makua. Harmitti. Asiakaspalvelu siellä oli kyllä mitä mainiointa, kovin aurinkoisia olivat ravintolan pitäjät. Lopussa alko vähän mietityttää kyllä ruuan todellinen tulisuus, kun lopuks tein niin, että annoin ruuan jäähtyä kunnolla lautasella ennen syömistä. Niin sit yhtäkkiä makukin tuli esiin eikä suu ollut niin tulessa. Eli mitä jos söinkin vaan nälkäisenä liian kuumana sen ruuan ja siksi se tuntui niin tuliselta? Jos joskus annan paikalle toisen mahdollisuuden, pitää sitten ainakin pitää tämä mielessä. Eli ruuan pitää antaa jäähtyä, niin se ei oo niin tulista. Välttämättä. Ja salaatti oli kyl aika aneeminen eikä mun makuun ollenkaan, jotain pahanmakusia vihreitä lehviä eikä mitään muuta väriä koko salaatissa. Ei niin hyvä kokemus siis kuitenkaan, ennakkokehuista huolimatta. Vai liekö ennakkokehut nostaneet riman vaan valmiiks tosi korkeelle?

Valomaalauskokeilu

Kuulin tossa jokin aika sitten ekaa kertaa sellasesta asiasta kuin valolla maalaus. Pitihän sitä heti kokeilla, vaikkei omat välineet ollu kovin optimaalisia siihen. Tai siis, siinä olis aika kätsyä olla kameraan kaukolaukaisin. Mä jouduin siis tyytymään pisimpään vakiomittaiseen suljinaikaan eli 30 sekuntiin. Kävin siis laukaisemassa kuvan ja sitten kipitin äkkiä valojen kanssa toiselle puolelle piirtelemään kaikkea kivaa mahdollisimman nopeasti kun oli vaan niin vähän aikaa :D

Tämmöisiä "taideteoksia" syntyi.

Jei :D Hauskaa ainakin oli. Ja toi valomaalaus on kyllä aika kiinnostavaa, siinä piilee kyllä paljon mahdollisuuksia.

Projekti Tampereen lounaspaikat tutuksi

Tajusin yhtenä päivänä, että olen asunut kohta viisi vuotta Tampereella, mutten silti tiedä täällä paljonkaan paikkoja. Lisäksi olen useita kertoja kävellyt kivannäköisten ruokapaikkojen ohi, ja miettinyt samalla, että olisi kiva kokeilla joskus jotain uutta paikkaa. Tämänhetkinen Tampereen ruokapaikkatuntemukseni perustuu nimittäin aika pitkälti Juveneksen ravintoiloihin.

Niinpä päätin, että nyt alkaa tutustuminen Tampereeseen ainakin ruuan kautta. Täten ristin alkaneeksi Tampereen lounaspaikat tutuksi -projektin. Tavoitteenani on tutustua erilaisiin lounaspaikkoihin Tampereella ja kokeilla uutta paikkaa noin kerran viikossa. Muina päivinä mennään Juveneksen opiskelijahinnoilla. Edullisilla paikoilla lähdetään liikkeelle myös tässä lounas-tourissa, mutta onhan se vaan totta, että edullisimmatkin normaalit ruokapaikat on 3-4 kertaa opiskelijaruokalan hintaisia.

Kerron kaikista kokeilemistani lounaspaikoista täällä blogissa. Parhaassa tapauksessa joku lukijakin innostuu kokeilemaan hyväksi koettua uutta paikkaa :) Vaihtelu virkistää!

Ensimmäinen uusi ravintola onkin jo korkattu. Aloitin Lähiruokalasta, jota olen ohikulkiessani useasti kiinnostuneena silmäillyt. Tässä yhteenvetoni.

Lähiruokala, Tiistai 25.2.2014

Salaattibuffet 7,50 €

Buffet 9,50 € (sulkeissa mun antama arvosana)

• Broilerin koipinuijat, muusi (L,G). (9)
• Makaronilaatikko (L). (8)
• Pinaatti-tofukasvikset (L,G). (6)
• Herkkusienikeitto (L,G). (10)
• Salaattibuffet (vaihtuvat raaka-aineet) + sal.kastike. (7)
• Leipä, vesi, kotikalja ja maito. (Mallasleipä 10)
• Jälkiruoka: Kahvi / tee. (Teetä ja hunajaa, nami!)

Lähiruokala sijaitsee Hämeenpuiston alapäädyssä, Klingendahlissa. Lounasta tarjoillaan arkisin 10.30-15.00. Valitsin Lähiruokalan ensimmäiseksi paikaksi siksi, että olin muutamia kertoja kävellyt sen ohi Ahjolan kursseille mennessäni. Kiinnitin huomiota oveen kiinnitettyyn menu-kylttiin ja suhteellisen edulliseen hintaan. Paikka jäi kaivertamaan mieltäni, ja lopulta ajatus kirkastui päässäni. Tein päätöksen ruveta tutustumaan Tampereen lounaspaikkatarjontaan. Ravintoloita on vaikka kuinka paljon, mutta en ole käynyt juuri missään, vaikka olenkin jo melkein viisi vuotta asustanut Tampereella.

Tänään projekti on käynnistetty, ja oikein menestyksekkäästi!

Lähiruokala oli ihan huippu. Aivan lemppareiksi ruokatarjonnasta nousi kermainen, suussa sulavan samettinen herkkusienikeitto. Se oli taivaallisen ihanaa. Ja uskokaa tai älkää, mutta mä en ole edes mikään sienten superystävä! Joten sen oli todella oltava täydellistä, että se mutkin lumosi niin täysin. Sitä kävi kyllä muutkin mun ohessa kehumassa, samoin kuin tummaa, pehmeää mallasleipää, joka oli toinen suursuosikkini. Lämpöistä, tuoretta, älyttömän mehevää ja ihanan aromikas maltaan maku. Kiitokset vain mallasleivän taikoneelle Päiville (kuulin kun Päiviä kehuttiin leivästä).

Salaattia vasemmalla, ja leipää, makaronilaatikkoa, tofukasviksia, kanaa ja muusia oikealla.

Tältä paikka näyttää. Oli siellä oikeesti muitakin, mutta odotin sellasen hetken, että just tossa suunnassa ei näkynyt muita:)

Muukin ruoka oli oikein maukasta, sellaista kunnon kotiruokaa. Maistoin kaikkea mitä oli tarjolla (ks. menu ylempänä). Salaattipöytä ei ollut kovin erikoinen, vain kahta eri salaattia (pastasalaatti + perus vihreä salaatti) ja suolakurkkuja. Salaatti oli kyllä maukasta ja todella freshiä, molemmat laadut, mutta en olisi siitä kyllä maksanut salaattibuffetin hintaa 7,50e. Normaalibuffetissa lounaan lisänä salaatti kelpasi kuitenkin vallan mainiosti.

Asiakaspalvelu oli hyvää ja paikka oli siisti, sopivan tyylikäs ja viihtyisä. Lounastajia oli monen ikäisiä, niin nuoria kuin vähän vanhempiakin kansalaisia.

Tämän kokemuksen perusteella suosittelen lämpimästi Lähiruokalaa lounastamiseen!

Ullakon aarteita

Tässä ei taida tarvita sanoja. Näin mielikuvituksellisia ja kapinallisia sitä on yläasteen ATK-tunnilla oltu. Kun kaveri on tehnyt anomuksen pelikentän päällystämiseksi niin minähän anoin anomuksen hylkäämistä.