Aggressiopiirustus

Syksy on hurahtanut taas käyntiin, toinen opiskeluvuosi ihanimmassa koulussa ❤ Oon myös tuutorina uusille opiskelijoille, eli kivaa hulinaa on riittänyt! On kyllä ollu ihan mahtavat ekat kolme viikkoa, ollaan saatu ihan huikeita uusia fukseja ja tietty on ollu myös ihanaa nähdä kaikkia koulukavereita pitkästä aikaa loman jälkeen.

Ollaan näin koulun alkuun päästy jo opiskelee muun muassa bilsassa lajintunnistusta luonnossa, kuuntelee hissan open puujalkavitsejä sekä tutustumaan matematiikan ja äikän kielentämiseen. Matikassa oli yks esimerkki, missä lasten piti kertoa mitä kuvissa tapahtui. Yhdessä kuvaparissa oli tyyliin ekassa kuvassa neljä lintua ja tokassa kuvassa yksi. Moni lapsi oli siihen tarinoinut, että metsästäjä oli käynyt ampumassa kolme ja siksi jäljellä oli tokassa kuvassa vaan yksi. Siinä oli sitten ohi mennen puhetta myös siitä, että tuollaisen ampumisen ilmeneminen pienten lasten teksteissä on ihan normaalia tietyssä iässä, eikä se tarkoita että olisi mitenkään häiriintynyt lapsi tai pitäisi mitenkään huolestua mielen aggressiivissävyisistä ajatuksista. Löysin iteltäni vastaanvanlaisen piirrustuksen jokin aika sitten, minkä oon siis joskus pienenä tehnyt, varmaan joskus eskarissa tai ekalla, veikkaisin. Aika karu. Naurattaa ja pöyristyttää yhtä aikaa.

Mikä minusta tulee isona?

Hairahduksia on tehty, mutta vihdoin on omalta tuntuva ala löytynyt. Sattuman kautta. Minusta tulee luokanopettaja. Tässä tulee nyt tarina siitä, miten minun polkuni ohjasi minut luokanopettajakoulutukseen.

Olenko aina unelmoinut opettajan ammatista? En. Olenko edes harkinnut sitä aikaisemmin? En. Totuus on, että se ei ole käynyt edes mielessä. Oon ajatellut, etten osaa opettaa. Ja että opettaminen on tylsää, kun vuodesta toiseen opetetaan samoja asioita.

Sitten viime tammikuussa pääsin tekemään yhden koulunkäyntiavustajan sijaisuuden - ja BÄNG! Siitä se ajatus sitten lähti. Heti sen päivän jälkeen heräsi ensimmäistä kertaa henkiin ajatus opettajan ammatista mahdollisuutena. Tajusin, ettei opettajan ammatti ole vain opettamista, vaan kasvatuksellinen näkökulma on siinä erittäin vahvasti läsnä.

Olin jo päättänyt hakea opiskelemaan muuta, koska tuotantotalous ei napannut missään vaiheessa. Ongelma oli, etten vaan aiemmin tiennyt mitä halusin. Oli parempi roikkua jossain ja opiskella edes jotain, kuin ei mitään. Puolitoista vuotta sitten vappuna kiinnostuin positiivisesta psykologiasta, ja ajattelin hakea seuraavana keväänä lukemaan psykologiaa. Lukiossa psyka ei ollut kiinnostanut, yllätys yllätys, joten olin käynyt sitä vain pakollisen yhden kurssin. Ilmoittauduin ensi töikseni sitten psykologian ylioppilaskirjoituksiin, jonka kävin tekemässä syksyllä 2013. Koska siitä saa pisteitä sitten pääsykokeessa.

Sitten hupsista keikkaa, sain aiemmin mainitsemani sijaisuuden, ja ajatus opettajuudesta alkoi itää päässäni. Aika nopeasti opettajan ammatti nousi psykologin ammatin edelle. Ja niinhän siinä kävi, laitoin luokanopettajan koulutuksen ykköshakutoiveeksi kevään yhteishaussa. Kakkoseksi laitoin sen psykan, koska ailahtelevuuteni takia halusin pelata varman päälle, jos mieli vaikka yhtäkkiä taas muuttuisi.

Vaan ei muuttunut. Loppupelissä en mennyt psykan pääsykokeeseen ollenkaan. Luin ehkä 2-3 viikkoa pääsykokeeseen, pari tuntia päivässä, pelkästään kännykältä, ei mitään muistiinpanoja. Kaikilla on oma tyylinsä. Jotkut ovat tätä kännykkälukemista ihmetelleet, mutta se oli oikeasti tosi kätevää: pystyi lukemaan mitä mukavimmissa paikoissa, kuten sängyssä ja sohvalla. Olin ennen pääsykokeita Unkarissa harjoitusleirillä, ja heräsin joka aamu joskus 5.30-6.00 välillä ja luin tunnin. Jos artikkeli jäi kesken, luin sen loppuun päivällä. Tiesin kuitenkin, että päivällä oli vaikeampi keskittyä lukemiseen leiriolosuhteissa (nimimerkki Kokemusta löytyy). Näin ollen olin päättäväinen, ja heräsin ennen muiden heräämistä lukemaan, koska se oli päivän hiljaisin hetki. Niin aamu-uninen kuin olenkin ja vihaan heräämistä, mä noudatin tätä rutiinia kahden viikon leirin ajan, koska motivaatio päästä kouluun oli niin kova.

Päivisin tein ajatustyötä opettajuuteen liittyen sekä kertasin pääsykoeartikkeleiden sisältöjä päässäni. Kevään aikana ajatukseni opettajuudesta kehittyivät ja kypsyivät. Mulle selkiytyi syyt, miksi haluaisin olla opettaja, ja minkälainen opettaja haluaisin olla. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka, mutta yritän tiivistää: Tahdon olla rakentamassa lapsille turvallista, hyvää oppimisympäristöä, mikä luo heille sellaista pohjaa, josta on hyvä ponnistaa elämään ja tulla kunnolliseksi kansalaiseksi. Tahdon auttaa lapsia myös löytämään omat vahvuutensa ja uskon, että jokaisella on vahvuuksia. Ne ei välttämättä ole kouluaineissa, mutta opettaja voi silti koittaa löytää ne ja tukea niitä. Omien vahvuuksien tunnistaminen ja ylipäätään se, että kokee välillä olevansa hyvä, on erittäin tärkeää itsetunnon ja –luottamuksen kehittymisen kannalta, ja se taas on asia mikä vaikuttaa koko tulevaisuuteen. Ja ylipäätään haluan olla innostamassa lapsia tekemään hyviä, ”kunnollisia” juttuja, löytämään iloa asioiden tekemisestä. Muustakin kuin kännykän näpertämisestä.

Ehkä siinä on tiivistetysti mun ajatusten ydin.

Mä oon tosi onnellinen, että oon löytänyt alan, jota oikeasti haluan opiskella. Mä ihmettelen miten kukaan voi tietää lukiosta päästessään, miksikä haluaa tulla isona. Ei ihme, että niin moni nykyään vaihtaa alaa tai löytää oman alansa vasta myöhemmin. Lukiosta valmistuttuahan ollaan vielä niin junnuja, ja oman itsen sekä identiteetin kehitys vielä ihan kesken.

Mä löysin kiinnostavan alan viiden vuoden harhapolun kautta. Se tuntuu tosi hyvältä. Ei se harhapolku vaan sen oikean löytäminen ;) Kauan kesti, mutta se oli mun polkuni. Mä en olisi tässä ja tämä ihminen ilman sitä polkua. Se polku on osa mua. Ehkä harhapolku on jättänyt mun sydämeen kuitenkin pienen murusen teekkariutta: saunominen ja uiminen alasti on vaan ihan parasta eikä nakuilu katso seuraa :D

Vihdoinkin mä tykkään opiskelusta. Ja lisäksi opiskeluporukkakin on ihan mahtava. Oi Oka on!

Diginatiivien maailmankuvan hyväksyminen ja hyödyntäminen

Kirsti Lonka kirjoittaa kolumnissaan Diginatiiveja ja digisiirtolaisia siitä, miten nykynuorten eli diginatiivien arki on erilaista kuin ennen, ja kuinka tämän tulisi näkyä koulussa. Kolumni alkaa autenttisella kuvauksella äidistä ja tämän teini-ikäisestä tyttärestä, joka makoilee sängyssä pläräten tablettia. Kuva maalautuu tuttuna näkynä jokaisen lukijan verkkokalvolle, ja saa lukijan hymähtämään itsekseen nykyajalle niin stereotypisestä tilanteesta. Kolumni on todella kivasti kirjoitettu ja se ikään kuin tempaisee lukijan mukaansa. Kolumnissa herätellään ihmisiä tajuamaan, että diginatiiveiksi syntyneet ihmiset ovat tottuneet aivan erilaisiin työskentelytapoihin, kuin aiempi sukupolvi. Vaikka käytös saattaa aiempaa sukupolvea kummastuttaa, niin yhtä lailla diginatiivien näkökulmasta on kummallista, jos heille laitetaan koulussa kynä käteen ja pyydetään tekemään muistiinpanoja paperille. He ovat tottuneet toimimaan ja oppimaan eri tavalla. Kolumnin kirjoittaja Kirsti Lonka on mukana pitkittäistutkimuksessa, jossa eri-ikäisiä nuoria seurataan ja tutkitaan usean vuoden ajan.

Longan kirjoitus on itsellenikin (alun perin hiukan mediakapinalliselle tyypille) se viimeinen herätys tämän päivän nuorten maailmankuvaan. Se on erilainen. Oppiminen pitää järjestää niin, että siinä hyödynnetään tämän päivän nuorten maailmaa ja heidän taitojaan. Ehkä tämän oivallus onkin tämän kurssin paras oppimiskokemukseni. Luin myös kurssin aikana muun muassa sellaisen artikkelin, jossa kerrottiin liikunnan opettajan hyödyntävän ”selfiekuvia” kannustimena liikkumaan. Opettaja kertoi antaneensa tehtäväksi ottaa selfie tietyissä paikoissa, ja oppilaat olivat innoissaan lähteneet toteuttamaan tehtävää ja samalla huomaamattaan kävivät lenkillä. Myös jostain kuulin kurssin aikana idean, että esim. kuvistunnilla nykypäivänä voisi ihan hyvin olla enemmän valokuvausta ja nimenomaan kännykkäkameralla, koska se on tätä päivää. Opetella ottamaan hyviä kuvia kännykällä. Tosi herätteleviä ja kivoja ideoita, jotka saivat minutkin innostumaan siitä, kuinka kivoilla tavoilla nykyajan nuorten maailman luonnollisia asioita voi mukaan opetukseen.

Viime luennolla luennoitsija haastoi miettimään, onko pääsy Internetiin nykyään ihmisoikeus. Vaikea kysymys. Mielestäni periaatteessa kyllä, kaikilla pitäisi olla oikeus käyttää Internetiä. Se on kuitenkin eri asia, onko kaikilla siihen konkreettisesti mahdollisuus. On selvää, ettei kaikkien ihmisten saatavilla ole laitetta, jolla Internetiin pääsee.

Uskoisin, että tulevissa opinnoissani digitaalinen media tulee olemaan paljon läsnä. Enimmäkseen tietysti sosiaalisen median kautta, sillä meillä on somessa aktiivisia erikokoisia oman alan opiskelijaryhmiä, jotka mahdollistavat vertaisoppimisen ja yhdessä opiskelun.

Mediakapinallinen – konservatiivinen old school -idari?

Myönnettäköön se heti näin alkuun – olen sivistymätön mediakapinallinen.

Mediakapinallinen, koska olen sivusta seurannut, kuinka some on älypuhelinten myötä imaissut monet ihmiset loputtomaan somekierteeseen, jossa live-ihmisten kanssa jutustelun ja elämisen raja-arvo lähestyy nollaa. Se on herättänyt sisäisen kapinasieluni hiljaisesti vastustamaan niin somea kuin älypuhelimiakin.

Sivistymätön, koska en juurikaan lue uutisia. Miksi? Teen varmaan jotain muuta silloin. Kotiin ei tule lehteä ja netissä en muista, että on olemassa muitakin sivuja kuin fasepuukki ja geemaili. Haa! Kiinni jäin. En siis ole täysin immuuni somelle. Kukapa voisi naamakirjan koukkua vastustaa? Onhan niitä tietysti muutamia. Minäkin käyn tasaisin väliajoin ankaraa sisäistä kamppailua, pitäisikö poistaa fb-tili. Mutta kaksi asiaa estävät sen: 1) Facebook on nykyään yhä enemmän tiedotuskanava. On hyvin mahdollista, että joitakin tärkeitä infoja ja tapahtumakutsuja ei enää edes jaeta muualla kuin facessa. Itseasiassa naamis on vastuussa siitä vähästä sivistyksestä, joka ylleni lankeaa. Mullistavimmat uutiset, blogikirjoitukset ja muut median ilmentymät tulevat tietooni juurikin kavereiden jakamana fabossa. 2) mulla on ulkomaalaisia ystäviä, joihin fb on yksinkertaisesti helpoin ja halvin tapa pitää yhteyttä.

Peruutetaanpas vielä ajassa taaksepäin. Mun ensikosketus tietokoneeseen on ollut joskus apauttiarallaa nelos- tai vitosluokalla. Mun luokkakaveri teki mulle kirjaston koneella sähköpostin artic.nettiin ja se keksi mulle käyttäjänimeksi hottuisku. *Facepalm*. Oi niitä aikoja. En ymmärtänyt silloin tietokoneista tai internetistä mitään. Mutta siis sähköposti? Ihanku joku olis mulle silloin lähettänyt sähköpostia? Ehei. Mä lueskelin siellä mm. artic.netin tarjoamia toosi hauskoja sananväännöksiä. Rusoposkinen inkkari ja sitä rataa. Articin jälkeen jossain vaiheessa seurasi Hotelli Kultakala. Muistatteko sen? Tuntuu ihan kalkkikselta, kun ajattelenkin sitä, siitä on niin kauan. Joskus olin ”rohkea” ja menin tässä nimenomaisessa Hotelli Kultakalassa jonkun urospuolisen hahmon viereen sängylle omalla hahmollani sanoen varmaan samalla jotain mikä silloin tuntui tosi tuhmalta.. ja tietenkin juuri sillä hetkellä rakas äitini oli tietämättäni saapunut kirjastoon ja löysi minut tietokoneelta. Nolostumisen määrällä ei ollut rajaa. Että semmoiset ensikosketukset someen.

Kuka muista Hotelli Kultakalan? (kuva täältä)

Nykymaailmassa teknologia on arkipäivää. Ja arkiyötä. Ja teknologia kulkee hyvin usein käsi kädessä median kanssa. Teknologia ja media ovat ottaneet meistä ylivallan. Teknologia korvaa ihmiset työpaikoilla ja ihmiset korvaavat ihmissuhteensa medialla. Kyllä mä myönnän, että teknologia ja media ovat tuoneet paljon, paljon hyviä asioita tähän maailmaan. Ja se on tosi hieno juttu. Mutta asioilla on myös kääntöpuoli, ja tästä kääntöpuolesta mä olen huolissani. Koska lupasin tähän tekstiin kapinaa ja konservatiivisuutta, niin mun on pakko huutaa vastalause Jonnalle some-riippuvuuden positiivisesta luonteesta. Mun mielestä riippuvuus ei ole koskaan hyvä juttu. Riippuvuus on liikakäyttöä tai pakkomiellettä. Pitää olla elämää somen ulkopuolella. Ennen kaikkea pitää osata erottaa, milloin on aika somelle ja milloin on aika olla tässä hetkessä ympärillä olevien live-ihmisten kanssa. Liian usein näkee, kuinka kaveriporukka istuu pöydän ääressä ja jokainen naputtelee omaa puhelintaan. Se voi jatkua ikuisuuksiin. Silloin tällöin joku löytää jonkun livekommunikoinnin arvoisen kuvan tai videon, työntää puhelimen kaverinsa nenän alle ja hetken pienen he kikattavat yhdessä irrottamatta katsettaan ruudusta, jonka jälkeen he palaavat omien ruutujensa vangeiksi. Jos olet tällaisessa joukossa ilman älypuhelinta, se on raivostuttavaa. Jos katselet touhua vierestä kuulumatta joukkoon, se on vähän surullista. Jos kuulut älypuhelinjengiin, se on vaan sun tapa hengailla etkä ees tajua, mitä menetät.

Huolestuttavaa on myös se, kuinka nuorena lapset aloittavat median ja teknologian käytön. Tänään ravintolassa joku ehkä nelivuotias poitsu räpläsi syödessä älypuhelinta. Pitää alottaa nuorena, vai miten se meni? Voisiko kuitenkin vaikka perheen yhteisen ruokailun ajan koittaa keskittyä olemaan perheen kanssa? Paljon on vanhemmista kiinni. Jos vanhemmat tyrkkäävät lapselle laitteen, niin aivan varmasti se alkaa sitä räplätä. Vanhempien pitäisi huolehtia, että lapset tekevät muutakin kuin pelaavat tai somettavat älypuhelimilla. En väitä, etteikö pelaaminen stimuloisi aivoja, mutta väitän että pelaaminen puhelimella neljän seinän sisällä on ihan eri juttu kuin aktiivinen pihaleikki live-ihmisten kanssa. Pihalla lapsi saa raikasta ilmaa, liikuntaa ja erilaista virikettä aivoille. Pihalla pienen pään pitää itse kehitellä kivoja leikkejä eikä kone sanele niitä. Mun vakaa uskomukseni on, että ihminen tarvitsee liikuntaa voidakseen hyvin. Mun epätieteellinen ja tietoon pohjautumaton uskomukseni on myös, että ihmiset olisivat henkisesti paljon terveempiä ja vähemmän masentuneita, jos he liikkuisivat tarpeeksi ulkona luonnossa. Luonnossa oleminen ja liikunta lisäävät hyvinvointia. Ruudun tuijottaminen altistaa masentumiselle. Tämähän on siis minun mielipiteeni, ja mielipideasioista voi aina kiistellä.

Yksi mietityttävä asia lasten ja nuorten median käytössä on myös median sensuroimattomuus. Netissä lapsen saatavilla on hyvin paljon vanhemmille suunnattuja uutis- ja viihdesivustoja, joille lapsi voi ajautua joko vahingossa klikkailemalla tai tarkoituksella nuoren uteliaisuudesta. Lapsi voi kohdata monenlaista sellaista sisältöä, joka ei hänen ikäiselleen sovi, jota lapsi ei yksinkertaisesti pysty vielä käsittelemään. Lapsen oikeus lapsuuteen vaarantuu. Lapsuus tuntuu lyhenevän lyhenemistään. Kriittinen medialukutaito on nykyajan kansalaistaito, jonka opettaminen ja oppiminen on aloitettava aikaisin. Vaikka ei sekään tietenkään pelasta lasta sopimattoman mediasisällön kohtaamisesta aiheutuvalta järkytykseltä tai traumalta.

Lopuksi paljastus: nykyään mulla on älypuhelin. Onnistuin vastustamaan kiusausta siihen asti, kunnes muutin pois TOASilta. Kun netti ei enää kuulunutkaan vuokraan, ”suostuin” ottamaan käyttöön veljeni vanhan älypuhelimen, jota veli oli jo vuoden päivät tyrkyttänyt mulle. Oli järkevämpää ottaa käyttöön jo puhelinliittymään kuulunut netti, kuin tieten tahtoen hankkia kokonaan uusi nettilasku. Ja myönnän – kyllähän se helpottaa elämää. Siitähän tulee äkkiä riippuvaiseksi!

Pidän myös blogia, itse asiassa kahtakin. Toinen liittyy urheiluuni, ja tämä jota luet, on tällainen lifestyle-blogi, jota kukaan ei lue (no ehkä muutama kuitenkin) ja johon kirjoittelen silloin tällöin omaksi ilokseni ja muistoksi siltä varalta, että oma muisti joskus pettää.