Satuinpa erään entisen "päiväkirjan" äärelle, ja sattumalta viimeinen teksti siellä oli tasan kaksi vuotta sitten kirjoitettu, 8.2.2014, ja se kuvaa aika hyvin mun ajatuksia uuden suunnan kynnyksellä. Tekstin otsikko oli Uusi suunta?
Nyt pari vuotta viisaampana voin vastata tuohon kysymykseen: Kyllä - uusi suunta ja hyvä suunta onkin!
---------------------------
Ja mitä tulee elämässä eteenpäin pääsemiseen… niin mun viimeiset 5 vuotta on myös ollut kouluttautumisen ja muutenkin elämässä eteenpäin menemisen kannalta tosi ”turhia”. Enhän mä oo saanut mitään aikaiseksi. Paitsi sen, että olen lopultakin lopullisesti tajunnut, että oon täysin väärässä paikassa ja päättänyt tehdä asialle jotain. Aika riemukas viiden vuoden saldo :D
Ensimmäiset noin neljä vuotta yliopisto-opiskeluistani meni niin, etten viihtynyt koulussa, mutten oikeestaan missään vaiheessa ajatellut, että asialle voisi tehdä jotain. En kyseenalaistanut opiskelujeni suuntaa, pääosin ehkä siksi, että melonta oli se mihin satsasin.
Nyt kiinnostuksen kohteita on paljon muitakin kuin melonta. Olen superinnostunut swing-tanssista, jonka alotin syksyllä. Mua kiinnostaa myös muut tanssilajit sekä valokuvaus. Mua kiinnostaa työnteko. Mua ei kiinnosta edelleenkään opiskelu, mutta se nyt on selvää tuolla koulussa. Mutta sen kandin mä väännän kasaan ennen kun lopetan. Siitä ei puutu niin montaa kurssia, ja kandin työkin meni läpi tossa joulun alla.
Mä lounastin alkuviikosta mun kämppiksen kanssa koululla, ja puhuttiin näistä asioista samalla. Mun kämppis ehdotti mulle kondiittoria, ja siitä seurasi oivallus. Oivallus, jonka oon ehkä aiemminkin tiennyt, mutten ehkä koskaan muotoillut sanoiksi ja sanonut ääneen, ja nyt kun tein niin, niin sitä totuutta ei enää voinut vältellä.
Mä en halua tehdä myyntityötä. Mua ei kiinnosta myydä. Ainoo mahdollisuus, että voisin myydä jotain, olisi että myisin niin halvalla, että köyhätkin pystyis ostaa. Ja se ei vaan oo kannattavaa. Jos dyykkaus olis laillista, niin perustaisin varmaan ravintolan, jossa tehtäis ruokaa dyykkisaaliista ja myytäis tosi halvalla. Sen ruokapaikan nimi olis Bäst Före :D
Mutta asiaan. Oivallukseni oli siis se, etten halua myydä enkä rahastaa. Ja opiskelen käytännössä bisnestä. Totuus vasten kasvoja siis. Mitä mä täällä koulussa teen? Missä kohtaa oon huijannut itseäni? Vai oonko vasta pikku hiljaa alkanut ymmärtää? Mä opiskelen siis jotain, mikä ei tue mun arvomaailmaa. Ei ihme, etten viihdy eikä opinnot nappaa.
Mä oon käynyt nyt kerran Steinerilla kässäopen apulaisena ja kaks kertaa koulunkäyntiavustajan sijaisena Vuoreksen koulussa. Ja ekaa kertaa elämässäni mulle on herännyt ajatus, että miten olis opettajan ammatti? En oo koskaan miettinyt sitä. Mieleen on jäänyt vaan, et äiti sanoi joskus kauan aikaa sitten opettajan ammatista, että se ei koe sitä mielekkääksi, kun siinä jankataan aina vaan samoja asioita eikä rakenneta mitään uutta. Toisaalta joo, kyllähän opet loppupelissä opettaa samoja asioita vuodesta toiseen. Mutta siinä on paljon muutakin kuin se ennalta määrättyjen asioiden opettaminen. Itse asiassa mä nään oikeestaan isompana asiana sen kasvatuksellisen puolen. Lapset viettää tosi ison ajan päivästä koulussa. Toki tärkeimmät lapsen kasvattajat on ja tulee ollakin omat vanhemmat, mutta kyllä opettajallakin on iso merkitys auktoriteettina, tietynlaisena esikuvana ja ohjaajana lapsen elämässä.
Niin. Ja kaikenlaisen mietiskelyn ja pohdiskelun tuloksena luokanopettaja on yhtäkkiä noussut psykologin rinnalle. Luokanopettaja vai psykologi? Kumpi sopisi mulle paremmin? Kummassa mä olisin hyvä? Nää on niin uusia ja outoja tuulia mulle, että väistämättä mulle nousee myös epäilyksiä siitä, oisinko sopiva kumpaankaan. Mutta tottakai mä oon. Why not? Eiköhän kuka vaan voi mitä vaan kun vaan tarpeeksi tahtoo ja tekee töitä sen eteen.
Mulla on jotenkin... inspiroitunut olo.
